Kirjasuora | Lehti | Tori | Opera | Itsenäiset kustantajat

OPERA
Kirjallinen salonki ja kulttuurin keskustelulista

Operan Yahoo! Groups-pääsivu (ilmoittautuminen ja arkisto) | Operan kaunokirjallinen freeBook | Operan linkit
Kirjallisuuden ja kulttuurin uutisia ja tapahtumia | Otteita keskustelusta | Valikoituja kirjallisuusnäytteitä


Otteita Operan keskustelusta
Copyright © 2000-2001 Kirjasuora. Kaikki oikeudet pidätetään.


Seuraavassa julkaistaan joitakin Operan listalle lähetettyjä puheenvuoroja tai niiden keskeisiä osia sensuroimattomina. Ainoastaan mahdolliset lyöntivirheet ja ilmeiset lapsukset on korjattu sekä pilkutusta on jonkin verran normalisoitu luettavuuden parantamiseksi. Operan toimitus kantaa toimituksellisen vastuun julkaisemisesta ja julkaisematta jättämisestä. Otteet eivät edusta Operan toimituksen, palvelun ylläpitäjän Lexitecin tai mahdollisten sponsorien käsityksiä. Otteet eivät myöskään välttämättä edusta Operan muiden jäsenten mielipidettä.

Allaolevat otteet ovat siis yksittäisten Operan jäsenten tuoreita keskustelupuheenvuoroja, joiden Operan toimitus toivoo herättävän mielenkiintoa Operan listaa kohtaan ja synnyttävän mahdollisesti laajempaakin keskustelua. Psst! Operan salongissa on vielä vapaita tuoleja: liity Operan jäseneksi tästä!


Elektroninen kirja on makuloinnin vaihtoehto

Tässä kirjoitukseni, josta ei haluttu keskustelua HS:n palstoilla. Ehkä osuin oikeaan? Tilanne muistuttaa Sanoma-Openin alkusysäyksen antanutta sensurointia. Vai kuvittelenko vain?

Kari Eveli
opera@lexitec.fi

----- Original Message -----
From: Kari Eveli <lexitec@lexitec.fi> To: <hs.mielipide@sanoma.fi>
Sent: Tuesday, April 25, 2000 5:45 AM
Subject: Elektroninen kirja on makuloinnin vaihtoehto

HS:n kulttuuri-osastossa kirjoitettiin kirjojen makuloinnista (19.4.00). Minua jäi vaivaamaan kirjoituksen vanhakantaisuus. Nykytekniikan mahdollisuuksia tuhlailevan painannan ja makuloinnin vaihtoehtoina ei tuotu julki. Jokainen kustantaja - pieni tai suuri - joutuu ennen pitkää paperikirjoja painatettuaan valintatilanteeseen: tuhota, lahjoittaa vai myydä pilkkahintaan. Näillä vaihtoehdoilla on omat puolensa. Kirjojen makulointi säilyttää kirjojen yleistä hintatasoa ja kustantajan kasvot. Se on kuitenkin ekologista tuhlailua, josta pitäisi päästä eroon. Paras ratkaisu olisi olla painamatta turhia kirjoja. Ratkaisu on elektroninen kirja. Koska useimmat kustantajat käsittelevät aineistoja jo PDF-muodossa (Adobe Acrobat -tiedostomuoto), josta voidaan myös tulostaa suojattuja PDF-kirjoja, ei ole teknisiä esteitä e-kirjojen edulliselle toteuttamiselle. PDF-kirjat voivat toimia myös tarvepainannan (on-demand printing) välineenä, mutta ne ovat sinänsä valmiita PC:llä luettavia ruutukirjoja.

E-kirjarintamalla tapahtuu myös laitepuolella. Mediatapahtumassa New Yorkin keskusrautatieasemalla esiteltiin vastikään PocketPC-taskumikroja (HP, Casio ja Compaq), jotka toimivat e-kirjojen alustana, ja MS Readeria (Adobe Acrobatia vastaavaa Microsoftin tuotetta). Tästä tullee yksi ensi joulun hittituotteista USA:ssa.

Verolainsäädäntö ei kuitenkaan ole suopea elektroniselle ja ekologiselle kustantamiselle. E-kirjasta joutuu maksamaan 22% arvonlisäveroa, kun tavallinen painettu kirja pääsee 8%:lla.

Doris Stockmannin selvitys kirja-alan tukitoimista ja kehittämisestä suosittelee alv:n poistamista "kirjoilta". Käsittääkseni elektronisia kirjoja ei mainita tässä yhteydessä. Mikäli mainitunlainen kustantajien ja kirjakauppiaiden hanke onnistuisi, olisi ekologisesti kestävän elektronisen kirjan kustantajan kilpailuasetelma todella tukala. Veroetu olisi tuhlailevan perinteisen kirjan puolella 0% - 22%. Kiusaus luopua orastavasta elektronisesta kustantamisesta perinteisen hyväksi saattaisi tulla vastustamattomaksi.

Tarvitaan kiireisiä toimia elektronisten kirjojen tulkitsemiseksi "kirjoiksi" alv-kohtelussa. Tähän tähtää oma aloitteeni, joka on Internetissä luettavissa osoitteesta http://www.lexitec.fi/magazine.html#e-kirjojen_alv

Kari Eveli
Kustantaja ja kirjantekijä, Helsinki
lexitec@lexitec.fi

Kari Eveli-1.5.00


Ihmistä etsimässä: Keveyttä elämään Italo Calvinon tapaan:

Toisen maailmansodan jälkeinen muutos Länsi-Euroopassa on suuri ylistyslaulu ihmisen kyvylle uudistua. Asenteet ovat muuttuneet, ilo ja nauru ovat vieraanansa. Valmiiksi ajateltujen ideologioiden kuoltua mielikuvitusta ruokkii kulttuurin paikallisuuden esiinkaivaminen historian kasaaman kuonakasan alta. Esimerkiksi paikalliset murteet näyttävät vallan mainiosti säilyneen keskushallinnon ja kirkon sinänsä varsin menestyksekkään liiton vuosisataisesta paineesta huolimatta. Ihmisen sinnikkyys palkitaan.

Paikallisuuden tunteen kehittäminen ei niinkään tarkoita kirjojen julkaisemista omalla murteella kuin asenteiden muuttumista; ihmisten ennakkoluulottomampaa tapaa suhtautua toisiinsa ja kaikenlaisen erilaisuuden arvostamista. Liki parituhatta vuotta jatkuneen "rakastavan isän" etsimisen päätyttyä elämänilo löytyy kanssaihmisistä. Se on tietoa siitä, että heikkokin eikä yksin vahva, kuuluu johonkin paikkaan, ihmisten yhteisöön; että on jotakin mikä yhdistää.

Ihminen on heitetty vapauteen, jonka hän menettää yhdessä tapauksessa: vaihtaessaan kulttuuriympäristöä eli situaatiota, kuten Sartre kirjoitti. Toisin sanoen savolainen voi vaatia omakielisiä palveluja Savossa, mutta muuttaessaan Ruotsiin joutuu sopeutumaan sikäläiseen paikallisuuteen, jotta ruotsalaisten ei tarvitsisi pelätä tulevansa jyrätyiksi.

Paikallisuutta edustaa myös omissa oloissaan elämään tottuneille suomalaisugrilaisille kansoille ominainen vaatimaton vieraanvaraisuus. Eihän suomalainen kansanihminen halua olla sen enempää toisten hallittavana kuin hallitsijanakaan. Vieraat kielet ovat opittavissa, mutta miten vaikeaa onkaan olla savolainen tai lappalainen! Monelle etelään muuttaneelle riittää kunhan mielistelee "ihania ihmisiä rannalla".

Ei ole olemassa ylempiä eikä alempia kulttuureja. Jokainen kulttuuri on sinällään itsetarkoitus, eikä sitä pitäsi vertailla muiden kulttuurien tai sivistysmuotojen mittareilla. "Kaikki mitä voidaan tehdä, on auttaa maata ilmaisemaan itseään paikallisesti. Eikä mitään muuta. Kansainvälisyys, joka laiminlyö paikallisuuden, unohtaa sen tosiasian, että nämä kaksi kulkevat yhdessä tien ihmisten valtakuntaan, joka kulkee kansallisvaltion kautta... Kansallisvaltio säilyy avautumalla kansainvälisyyteen" kirjoitti Nobel-palkittu Albert Camus sotien jälkeen. (Vuonna 1970 ranskalaisten opiskelijoiden keskuudessa tehdyn kyselyn mukaan Camus oli kirjailijoista eniten vaikuttanut heidän mielipiteisiinsä).

Tulevaisuuden lähtökohdaksi on otettava ihmisen mitta, la mesure, kirjoitti Camus. Ihmisen osaksi riittää huolenpito omasta, lähimmäistensä ja kotipiirin hyvinvoinnista. Vastuuta kansallisesta turvallisuuspoltiikasta tai kansakunnan ulkoisesta maineesta ei pidä sälyttää yksilön vastuulle. Syyllistämisen sijasta ihmistä pitäisi rohkaista asettamaan itsensä esille.

Se joka rukoilee ja veisaa, ei ajattele. Se joka liiaksi lukee Runebergiä tai Kalevalaa, ei nauti tästä päivästä, vaan elää menneisyydessä. Vanhojen aikojen haikailun sijaan olisi uskallettava elää tässä ajassa, poimittava elämän ruusut jo tänään ja tehtävä se mielellään hymy huulilla ja pilke silmäkulmassa. Heikki Rönkkö-18.3.00


J.L. Runebergin serbialaisista esikuvista ja eurooppalaisesta kulttuuripolitiikasta:

J.L. Runeberg [...] kirjoitti ihaillen serbialaisten vapaudenrakkaudesta. On kaiken aikaa muistettava historiallinen kehys, jossa hän kirjoitti. Siihen aikaan Venäjällä alkoi nousta panslavismi, nationalismin venäläinen muunnos. Se oli osa romantiikan henkeä, jonka vieläkin on voinut aistia, kun kansanjoukot ovat Moskovan kaduilla viime vuosina toisinaan yhteen ääneen liikuttuneina hokeneet: Rossija, Rossija, Rossija... Suuri Venäjä...

[...] Suomalaisten itsenäisyysajatusta ei olisi ollut niissä oloissa mahdollista esittää suoraan. Olimmehan suuriruhtinaan alamaisia, joille hän armossaan soi, lahjoitti, monet oikeudet ja piti kunniassa aivan hyvyyttään ja mielenjalouttaan Ruotsin vallan aikaiset lait ja instituutiot. Se oli hänen ja Suomen kansan välinen rakas suhde.

Miten semmoisessa tilanteessa lainkuuliainen alamainen olisi voinut ryhtyä avoimesti keskustelemaankaan Suomen kansan itsenäisyyden kaipuusta ja Suomen kansan itsestään tietoisesta tahdosta määrätä omista kohtaloistaan? Serbialaisten runojen kääntäminen oli ohut mutta riittävä verho sanoa kielletty ajatus.

[...] Miten lempeä olikaan esimerkiksi Lönnrotin kansallinen tunne! Mutta miten selkeästi hänen kirjeistään käy ilmi todella peräänantamaton tahto, että kaikkien suomalaisten, hänen kaltaistensa, olisi saatava oikeus sivistyä ja sitä myöten hankkia elämänsä hallinta. Kyllä hän, Snellman ja Runeberg tarkasti tajusivat, että ruotsalaisia oli maassa liian vähän, jotta kansakuntaa olisi heidän varassaan voinut rakentaa. Suomalainen rahvas piti mobilisoida, ja siihen tieksi tarjoutuivat myös Topeliuksen ihmisystävällinen opetus ja toisaalta kansakoulu. Tämä suomalainen sivistyksen tie kohti itsenäisyyttä on suuri kertomus. Kalevalainen kansaneepos todisti suomalaisen kansan sivistystasosta, pitkästä omasta kulttuuriperimästä. Tämä suomalainen ratkaisu tarjoaa yhden mallin nouseville kolonialismin ikeestä vapautuville nuorille kansakunnille, esimerkiksi Namibialle.

[...] Rasismin torjunnan täytyisi lähteä myös hyvästä omien tunteidemme tuntemuksesta ja ilmaisusta.

Nationalismi ei ole enää 2000-luvun alussa sellainen pelkkä valoisa, toiveita herättävä ideologia, joka se saattoi olla Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin päivinä. Paljon on verta valunut esimerkiksi nykyisten Euroopan unionin veljeskansojen välisissä taisteluissa.

Jotkut surevat markan menetystä, kun euro tulee sen tilalle. Ei pitäisi kuvitella, että euro voidaan saada kestäväksi, ellei taustalla ole myös kulttuuripolitiikkaa. On suuri illuusio kuvitella, että vain seteleitä vaihtamalla ratkaistaisiin nationalismin ja transnationalismin suuret kysymykset. Sivistyneistön olisi tässä sanottava sanansa. Tämä Eurooppamme ei ole vain kauppiaiden asia, se ei ole pelkkä kauppatavara.

Euroopan unioni tarvitsee kulttuuripolitiikan, Suomi tarvitsee oman kulttuuripolitiikkansa unionissa. Itävallan vanha fasistinen ja uusoikeistolainen kuohahtelu on tuonut esiin kysymyksiä, jotka pelottavasti muistuttavat siitä, miten ohut on käytöksemme kulttuurinen verho, jos hyvä asia, kansallisen yhteenkuuluvuuden tunne, joutuu agressiivisten manipuloijien kuten Haiderin kouriiin. Suomalaiset 1800-luvun kulttuurin perustajat kuten Topelius näkivät selvästi, että on mahdutettava samaan maahan kaksi sivistyskieltä. Jo tämä loi toisenlaisen lähtökohdan kuin yksikielinen germaaninen tai slaavilainen nationalismi. Näitä asioita todella kannattaa miettiä ja pohtia, myös Operassa. Väinö Kirstinä-25.2.00


Suomen paikasta Euroopassa:

Onhan maamme [kylmän sodan aikaista] ajanjaksoa lukuunottamatta ollut melko avoin, monietninen, monikulttuurinen, monikielinen ja kansainvälinen maa. Kuvaavaa toisen maailmansodan jälkeiselle tilanteelle oli se, että kylmän sodan aikana monet Sydän-Euroopan maat kehittyivät monietnisiksi kulttuureiksi, kun taas aikaisemmin vilkasvaihtoiset Raja-Euroopan maat eristäytyivät tästä prosessista.

Meidän on myönnettävä, että eristyksen harjoittaminen johtui Suomen kohdalla samasta syystä kuin muissakin Raja-Euroopan maissa, osuihan kahden maailmanjärjestelmän raja, rautaesirippu näille seuduille. Olisi kyvyttömyyttä tunnustaa tosiasioita, jos emme tunnustaisi rautaesiripun ja isolationismin kulttuurin muokanneen suomalaista sotienjälkeistä identiteettiä.

Suomi on ja tulee aina olemaan osa Raja-Eurooppaa. Näyttää siltä, että haluamme kuitenkin suuntautua Sydän-Eurooppaan. Tämän taloudellisten suhteiden saneleman suuntauksen alaisina emme saisi unohtaa rajamaaidentiteettiämme. Suomi on kulttuurisesti ja historiallisesti lähellä Raja-Euroopan maita, vaikka emme halua sitä itse tunnustaa. Olemme historiallisista syistä lähempänä Baltian, Puolan, Tsekinmaan, Slovakian, Unkarin ja Baltian kansoja kuin mitään muita seutuja ja kansoja Euroopassa. Heikki Kastemaa-21.2.00


Tanka-runoudesta:

31 TAVUA RUNOA
eli
Pikainen ja täysin epätieteellinen johdatus - harhaan...?

Suomi on hyvä kieli: se voi olla lyhyt, niukka sanoissa ja tavuissa, tai suurpiirteinen, yltäkylläinen, runsaudensarvimaisesti ryöpsähtelevä. Suomi on kuin luotu tankaan, ikivanhaan japanilaiseen runomittaan. Myös Suomi on kuin tankaa varten järjestelty: luontoa riittää - "hoidettua" ja "hoitamatonta" - linnut lentävät, järvet loiskuvat ja kuu mollottaa. Hyvähän täällä on luonnosta kirjoittaa, luonnoksia.

5-7-5-7-7

Tankan "matemaattinen" kaava on tuossa yllä. Se kertoo että tanka on viisisäkeinen runo jonka ensimmäisessä säkeessä eli ensimmäisellä rivillä on viisi tavua, toisessa säkeessä seitsemän tavua ja niin edelleen. Sitä se ei kerro, että näennäisestä kahlitsevuudestaan huolimatta tanka voi osoittautua jollekin "vuoden luontokuva"-oivallukselle, tai pienelle ihmissuhdeherkistelylle, tai hiljaiselle "vuoren erakko"-tunnelmalle parhaaksi mahdolliseksi raamiksi. Sen huomaa kun kokeilee.

Loppusointuja ei tankarunoudessa pidä käyttää.

Niukkakin muoto tarjoaa yllättävän suuria mahdollisuuksia vaihtelun aikaansaamiseksi - kaikki sanat eivät onneksi ole kaksi- tai kolmitavuisia. Voi kirjoittaa säkeen, joka koostuu pelkästään yksitavuisista sanoista ja jatkaa sen jälkeen vaikka säkeellä jossa on vain yksi sana:

Ja yö on taas, kuu -
silmänkantamattomiin.

Varsinkin pitkiä sanoja suomenkielessä riittää, yksitavuisia on ikävä kyllä hyvin rajallinen määrä. Sananlyhennykset eivät tankassa näytä hyvältä, jos näyttävät missään. Vaikk' tulisit het' ei ole hyvä viisitavuinen säe, vaikka tulisit heti on ihan hyvä seitsentavuinen. Tanka lienee puolisentoista tuhatta vuotta vanha runomuoto, mutta ei siihen historian tuntua saa pätkimällä sanoilta häntiä. On siis valittava sanat huolella.

Miksi ihmeessä sitten pitäisi kirjoittaa tanka? Eikö se ole vanhanaikaista ja naurettavaa valaa sanottavansa tuollaiseen tiukkaan muottiin? On. Eikä kenenkään tietenkään pidäkään. Ja kuitenkin se tuntuu äärimmäisen vapauttavalta. Koska runo on valmis? kysyvät epätietoiset aina toisiltaan - silloin kun ajatus on ehjä, ja siinä on 31 tavua, voisi tankarunoilija vastata. Eihän tämä tietenkään sitä tarkoita että esimerkiksi minä olisin lopettanut "perinteisen nykyrunon" kirjoittamisen. Tanka silloin, toinen tällöin on kuitenkin tullut tavaksi. Se on kuin huume, josta ei enää tahdo päästä eroon. Ei tahdo. Sitä laskee miltei automaattisesti sanojen ja lauseiden tavumääriä - olisiko tuo ja tuo sanayhdistelmä sovitettavissa tankaan... sormet ojentelevat itseään viiden tavun ryhmiksi ja "ylimääräiset" kaksi tavua voi vaikka polkea jaloilla...

Kummallinen tämä viehtymys. Jotain sairaalloista tästä ehkä on löydettävissä. Mistäpä ei olisi?

Tankan kirjoittamisessa on omat vaaransa: on helppoa kirjoittaa 31 tavua runoa jos ei välitä siitä että sisältö on kliseinen, hämärä, tai pelkästään tylsä. On helppo täyttää rivit kuvahelinällä, mutta sitä suurempi on hyvän olon tunne kun huomaa joskus onnistuneensa yli omienkin odotustensa ja tavoittaneensa jotain sellaista, jota joskus kuvaillaan epämääräisellä sanalla "kauneus". Oli tanka sitten monin välimerkein rytmitetty, pysähtelevä runo tai kuin yhtenä uloshengityksenä virtaava lause, on siinä parhaimmillaan mahdollisuus luoda sellaista ajattomuuden tuntua, että se saa koukkuun jääneen palaamaan tämän omalaatuisen harrastuksensa pariin kerta toisensa jälkeen.

En kiellä enkä kehota, mutta on sanottu, että tankan "löytävä" ihminen tajuaa runon voiman omassa elämässään vaikka ei koskaan aikaisemmin olisi tullut edes ajatelleeksi runon kirjoittamista.

Verkosta löytyy runsaaasti tankan sukulaiseen, haikuun liittyviä sivustoja mutta varsin niukasti tankaa käsitteleviä. Etsivä kuitenkin löytänee jotain, ainakin American Tanka-lehden sivuilla on jopa muutama lause tankan historiasta. Pekka Pylväs-21.2.00

P.S. Pekka Pylvään tanka-runoja löytyy Operan valikoitujen kirjallisuusnäytteiden lisäksi myös Pekka Pylvään omalta tanka-sivulta.


Herraskaisuudesta, naisista ja Operasta:

Herraskaisuus, kulttuurisnobismi ja eliittisyys ovat attribuutteja rooleille, joiden haltijat vaalivat snobistisesti perinteisiä yläluokan arvoja tavalla, joka tekee heidän elämästään jonkunlaista kolmannen luokan teatteria. Ylioppilas ei enää ole herra ja jotkut akateemiset oppiarvotkin ovat virttyneet ja haalistuneet nykyajan informaatioyhteiskunnassa jokapäiväiseksi kansanmiehen yleissivistykseksi. Koketisti kuitenkin jotkut keikailevat kuvitelmilla omasta paremmuudestaan tavallisen rahvaan parissa ja yrittävät esittää historian mallistoista etsittyjä "luonnerooleja", joihin kyvyt eivät kuitenkaan riitä puhaltamaan niihin tarvittavaa henkeä. Huonoa harkintakykyä, josta syntyy tragikoomisia hahmoja, jotka vuoropuheluissa toistavat menneiden aikojen sankarillisia mietteitä kuin hyvin opetetut papukaijat, tärvellen parhaankin sisällön omalla pätemisen tarpeellaan. Maailman väärin ymmärtäneitä todellisuuden hännystelijöitä etsimässä partneria sivistyneelle keskustelulle "ei mistään". Tämän tapaisia narrien hoveja on aina ollut, jossa hölmöläisten aateli tanssii menuetteja turhamaisuutensa ympärillä. Toivottavasti Operasta ei tule tällaista huonon maun markkinapaikkaa, jossa tyhjänpäälle rakennetut akateemiset fraasit ja lopputtomat lainaukset ovat kuin helppoheikkien kovaäänistä rihkaman kaupustelua. Alkuun ehkä huvittavaa, mutta pitemmän päälle kyllästyttävää eikä koskaan kunnioitusta herättävää. Asiantuntemus on kokonaan eri asia, jota kenenkään [ei] pidä piilotella. [...]

Turhasta snobbailusta tässä salongissa ei liene kuitenkaan pelkoa, sen verran maanläheisistä asioista Operassa pohditaan ja osallistujajoukkokin on tarpeeksi kirjavaa sekä itsetuntoisen puolustuskykyistä, ettei täällä pääse kukaan aiheetta kukkoilemaan. Silti kantani on vieläkin sama: ovet auki ja kansa sisään. Missä perkeleessä ovat esimerkiksi naiset ja heidän värikkäät sielulliset kannanottonsa. [kursiivikorostus toimituksen] Viisaampiakin ovat; puhuvat rehellisesti asioista eivätkä pullistele turhia. Muutenkin tykkään naisista, koska he ymmärtävät arkipäivän psykologiaa yleensä paremmin kuin ammatteihinsa luutuneet kanssaveljensä. Toisaalta nykyajan älymystönaiset eivät tykkää, että heitä käsitellään naisina muuta kuin sängyssä ja helposti ottavat tällaiset pohdiskelut tytöttelyinä. Voivat olla oikeassakin, kun minulle naiset ovat aina naisia; korvaamattomia olentoja, jotka tuovat poikaporukan keskusteluun määrättyä jännitettä. Asioista tulee tosia ja riidoista oikeita. [...] Markku Lindroos-13.2.00


Operan toimitus ja keskustelulistan tuki: opera@lexitec.fi